Huominen on toivoa täynnä

Tuntuu uskomattomalta, että siitä on jo tasan kuukausi kun haettiin Sisu sairaalasta kotiin. Uskomatonta, miten se riemu ja koko sielun valtaava onnellisuuden tunne, jota sillä hetkellä tunsin, tuntuu nyt niin kaukaiselta. Aika on kulunut kuin siivillä, vaikka se aika onkin ollut henkisesti mitä raskain ja uuvuttavin, pelottavin, huolentäyteisin ja lamaannuttavin kuukausi. Silti kaikkien näiden tuntemusten, kaikkien raskaiden ylämäkien ja mutkaisten alamäkien sekä epätoivon hetkien jälkeenkin, yritän edelleen jaksaa toivoa. Vaikeinta se on niinä hetkinä kun katsoo Sisua silmiin ja näkee ettei tämä katse kuulu sille Sisulle jonka minä tunnen. Välillä sen silmissä on kuitenkin sitä tuttua viekkautta ja ilmeessä sitä virnistelyä, joka antaa kuin salaisen vihjeen vielä Sisun sisällä olevasta elämänhalusta. Niin kauan kuin pieni jaksaa pelleillä niin kauan minä jaksan toivoa.

Yleisesti ottaen olen yllättävän hyvin jaksanut pidellä pääni kasassa tämän kaiken keskellä eikä kovin pahoja hajoamisia ole ollut Sisun kotiutumisen jälkeen. Eilinen kontrollikäynti vain kirvoitti taas ne pirulliset kyyneleet ja toi pintaan sen toivottomuuden tunteen mikä velloo kuitenkin mielessä, minkä työntää vaan takaisin jonnekin pimeimpään alitajuntaan uudelleen ja yhä uudelleen. Tuntuu, että ainainen epävarmuus saa sekoamaan. Mies kehotti olemaan ajattelematta liikaa. Helppohan se on putkiaivona sanoa! Itsellä kun tämä ajatusten virta kohisee vähän toisenlaiseen tahtiin.

Joka tapauksessa, eilisessä kontrollissa ei ollut mitään erityisen hälyyttävää eikä kyllä suurempia edistymisenkään merkkejä.  Punasolujen määrä oli vähän noussut ja valkosolujen laskenut lähes normaaliin eli molemmat hyviä uutisia, JES! Hematokriitti oli 29,6%, eli samoissa kuin edellisessä kontrollissa kaksi viikkoa sitten. Hemoglobiini oli 94 eli vähän tullut alas edellisestä, nyt olisi selvitettävä uskaltaako antaa jotain rautalisää Sisulle. Lääkärin mukaan hemoglobiini olisi kuitenkin hyvä saada normaaleihin lukemiin (yli 120) niin helpottuisi se hapen kulku soluihin ja piristäisi sitten sen myötä koiran vointiakin. Eniten tässä tilanteessa häiritsee se, että punasolujen määrä tuntuu kyllä hivenen lisääntyvän joka kontrolliin, mutta hematokriitti junnaa vaan paikoillaan. Useampaan kertaan on Hattulasta sanottu ettei Sisu vastaa hoitoihin (eli ilmeisesti luuydin ei tuota punasoluja ja näin hematokriitti ei nouse??). Mutta miten punasolumäärät voivat lisääntyä jossei niitä sinne mistään tule?! Vai onko luuytimen toiminta vain niin hidasta ja jos on niin mikä sen aiheuttaa? Imurel vai jokin sairaus? Ja jossei se kerran vastaa hoitoihin niin luulisi että kuntokin alkaisi jo romahtaa kun verensiirrosta on jo kuukausi aikaa..huoh.. Viime viikkoinen veriripulointikin saattoi kyllä vaikuttaa nyt tämän kertaisiin arvoihin, joten ajattelinpa varailla ensi viikoksi seuraavan kontrollin ja sitten ollaan taas viisaampia. Mahdollisesti tehdään sitten lääkityksen kanssa jotain muutoksia, jos tilanne edelleen sama. Pää on vähintäänkin pyörällä kun on yritettävä omaksua kaikki tämä uusi tieto ja osata suhtautua välillä kriittisestikin joihinkin lääkäreiden ehdotuksiin ja osattava ajatella juuri oman koiran parasta ja erityisesti sitä miten pitkälle tämän kaiken on valmis viemään ja tekeekö sen sitten loppu peleissä koiran vai itsensä takia..